en ole varmaan ainoa joka tunnistaa sunnuntai-ilta stressin. Senhän aiheuttaa tietenkin lähestyvä työviikko. Vaikka kuinka koitan itseäni valmistaa, vahvistaa, olla hermoilematta ja huolestumatta alkava ahdistus nostaa päätään sitkeästi. Olo on epämääräinen häilyvä pelon ja hermostuneisuuden tunne, pieni nakuttava ääni takafaivossa. HUomaan vilkuilevani kelloa ja laskevani tunteja alkavaan työviikkoon. Pahimpina aikoina maanantai alkaminen on lopulta helpotus, koska jännitys on muuttunut kaiken aikaa kireämmäksi.

Pysähdyn selkeästi ajattelemaan tätä vasta nyt. Kuinka kauan tätä on jatkunut? Niin pitkälle kuin muistan. Itseasiassa arjessani on erittäin paljon sellaisia tilanteita, jotka koostuvan siitä että vaan painan jonkin negatiivisen tuntemuksen taka-alalle ja painan eteenpäin.

Olen jo moneen otteeseen todennut että huolestuneena oleminen ja eri asioiden murehtiminen vie hirmuisesti aikaani ja erityisesti energiaani. Millä ihmeellä saisin tämän negatiivisen kierteen katkaistua. Onko kyse siitä että olen niin tavattoman tavoitesitoutunut ja luovuttaminen ei vaan yksinkertaisesti kuulu sanavalikoimiin. Vai onko kyse siitä että tunnen vastuuta kaikesta ja kaikista liian kokonaisvaltaisesti. Pitäisi muistella psykologin ensimmäistä sessiota taas. Siinä selkeästi käski ottamaan etäisyyttä organisaatioon ja alaisiin. Että jokaisella on oma vastuunsa ja asemansa. Jos olen todella tehnyt kaikkeni, niin jossain vaiheessa se vastuu minultakin loppuu.

Yhä enenevässä määrin menen tiukoissa tilanteissa paniikkiin enkä osaa pitää päätäni kylmänä. Olenko missään vaiheessa osannut? Kun on pitänyt puolustaa henkilökunnan etuja sisäisesti, olen osanut pitää pääni kylmänä ja pueutunut varmana ja tiukkana asemiini, mutta kun on toimeksiantajasta kyse, yritän taipua kaikkiin mahdollisiin toiveisiin. Minun pitäisi alkaa pitää puoleni siihenkin suuntaan. Kunhan teen osuuteni ja sitoutan avainhenkilöt mukaan seisomaan rinnallani .

Minä OSAAN, minä PYSTYN. PERKELE!